Hui, miten aika onkaan vilahtanut. Ohi siis. Ylipursuavat työpäivät eivät jätä luonnollista tilaa millekään muulle. Elämä soljuu välillä ohi kiivaana virtana ilman, että siitä pääsisi yhtään osalliseksi. Edes blogin kautta.
Vanhan kelaaminen ei pysähdy kiireisinäkään aikoina. Viimeksi viime yönä valvoin menneisyyden haamujen vuoksi.
Entinen työkaverini (pissiinnyttyään minuun ensin kovasti) ilmestyi (ihan oikeassa elämässä) paikalle kaikkiin esiintymistilaisuuksiini. Hän asettui eturiviin ja kuiskutteli siinä häiritsevän kovaa muiden kanssa esiintymiseni ja kouluttamiseni kannalta. Kerta toisensa jälkeen. Syyttelin itseäni negatiivisesta mielikuvituksesta.
Hän myös haukotteli poikkeuksellisen avoimesti. Moneen kertaan. Aina. Haukotus tarttui ja koin oloni avuttomaksi. En vieläkään osannut kuvitellakaan, että joku voisi tehdä hallaa toiselle ihan tahallaan.
Kuvittelin löytäneeni elämäni ihmissuhteen. Todellisuudessa olin kiusattu, melkein vainottu. Naiivina luotin kaikkiin. Isosti.
Mitä syvemmältä haavoja viiltää, sitä kauemmin haavojen paraneminen kestää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti