maanantai 23. lokakuuta 2017

On aika oppia jotain...

Eihän tämä elämä pelkkää surkeutta ole - se on myös tuskaa! ;-) Anteeksi musta huumorini. Onhan tämä elämä monella tavalla upeaa. Hatuttaa, kun voimat eivät aina riitä siitä nauttimiseen.

Minua nyppii (muun muassa) se, että minua ei lapsena ja nuorena uskonut juuri kukaan. Minä olin se huono ja paha, kun en osannut kasvaa aikuiseksi ja suhtautua sen mukaisesti vanhempiini (=äitiini). Koskaan, ikinä ei ollut sitä vaihtoehtoa, että äitini olisi ollut ihan oikeasti epäreilu ja julma. Vasta keski-iässä terapiassa käydessä psykologi armahti. Hän kertoi, ETTEI normivanhempi toimisi äitini tavoin. Ja että syy EI ollut minussa.

Se oli käänteentekevä hetki. Aloin kyseenalaistaa kokemaani ja uskoa itseeni. Keski-ikäisenä.

Kukaan (puolisoani lukuunottamatta) ei uskonut kokemuksiini ja tunteisiini kolmenkymmenen vuoden aikana. Kukaan (siis puolisoani lukuunottamatta) ei kyseenalaistanut äitiäni, kaikki sen sijaan enemmän tai vähemmän kyseenalaistivat minun täysijärkisyyteni.

Ei ihme, ettei minulla ole juurikaan lapsuudenaikaisia ystäviä. Olin itse täysin äidin kasvatusmetodien vietävissä enkä osannut sitä sosiaalista kanssakäymistä, mitä oikea ystävystyminen olisi tarvinnut. Olin varmasti monen mielestä myös vähän harhainen, hidas kehittyjä, jonka murrosiän kapina äitiään kohtaan ei ottanut vain loppuakseen.

Minun orpoon olooni ei reagoinut kukaan. Eivät opettajat koulussa. Ei edes koulukuraattori, jonka apuun pian kouluun mentyäni hakeuduin.

Tämän päivän Suomessa kukaan narsistin (tai muun yhtä pahan persoonan) uhri EI saa jäädä yhtä yksin ongelmiensa kanssa. Minä tiedän, kuinka tuskallista taistelua on yrittää selviytyä narsistin jalan jäljissä. Se maksaa kaikille aivan liian paljon. Aikainen havahtuminen, varhainen tuki, olisi kaikille parempi ratkaisu - monen sukupolven ajan.

lauantai 21. lokakuuta 2017

Mitä muut oikein ajattelevat

Minulla on töissä yksi työkaveri, joka on koetellut minua vuosien varrella kovasti ja järjestelmällisesti. Väsymykseltäni en vain jaksa puuttuakaan tilanteeseen, nythän se tilanne on sitäpaitsi jo paljon helpompi.

Olkoon hänen nimensä Aino. Siksi, että kaikki tuntemani Ainot ovat upeita ihmisiä. Oikeasti tämä henkilö ei siis missään nimessä ole Aino. Millään tasolla ;-)

Aino on hurmaava henkilö, kaikki pitävät hänestä. Hän ei pidä kaikista. Hän puhuu joistakin ihmisistä todella ikävästi, enkä ymmärrä miksi. Jos hänen kanssaan on samaa mieltä, ystävyys syvenee.

Olimme jossain vaiheessa ihan hyviä ystäviä, niin luulin. Sitten hän nähtävästi kyllästyi minuun ja suhteemme muuttui täysin. Hän alkoi selvästikin tehdä minulle kiusaa. Tuli koulutuksissani (hänen ei olisi tarvinnut olla siellä, mutta se oli kai parempi vaihtoehto kuin muut) aivan eturiviin. Hän supatteli jatkuvasti, mikä onnistui häiritsenään minua aika lailla. Huomatteluni ei auttanut asiaa. Supattelu jatkui. Ja ääneen kikattelu. Kovaääninen - suloinen - ihan mahdottoman kauan kestävä kikattelu.

Hänen huomattavan 'hauska' provosointikeinonsa oli haukottelu estottomasti, isosti. Ilman minkäänlaista näkösuojaa - toistuvasti tilanteessa kuin tilanteessa. Kun yrittää kouluttaa ihmisiä, se häiritsee tarttuvuudellaan todella tehokkaasti. Tähänkään annettu palaute ei vaikuttanut mitenkään. Ainakaan positiivisesti.

Pian huomasin hänen puhuvan minusta selkäni takana huonosti. Hän oli ja on lisäksi erinomainen saamaan muita puhumaan puolestaan. Minäkin olen tehnyt monesti niin ;-)

Olen itkenyt hänen edessään ja nähnyt mielestäni pelkkää tyydytystä hänen kasvoillaan. Tästä(kään) minulla ei ole yhtään mitään todisteita.

Vieläkin hänen ystävänsä tämän tästä esittävät minulle kummallisia, rohkeita negatiivisia ennakkoluuloja minusta. Mistä ne aina pompahtavat?

Olen väsynyt ja valvon öisin. Tuntuu, että monet pitävät minua hirviönä, vaikka haluan vain miellyttää ja kuulua joukkoon. Se ei nähtävästi kannata.

Äitini on aina opettanut minua miettimään, mitä muutkin ajattelevat. Muiden mielipide on meidän perheen kasvatusoppiemme mukaan iso asia. Olen edelleen altis ajattelemaan sitä, mitä muut ajattelevat. Minua on niin helppo manipuloida.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Hu, miten aika onkaan vilahtanut...

Hui, miten aika onkaan vilahtanut. Ohi siis. Ylipursuavat työpäivät eivät jätä luonnollista tilaa millekään muulle. Elämä soljuu välillä ohi kiivaana virtana ilman, että siitä pääsisi yhtään osalliseksi. Edes blogin kautta.

Vanhan kelaaminen ei pysähdy kiireisinäkään aikoina. Viimeksi viime yönä valvoin menneisyyden haamujen vuoksi.

Entinen työkaverini (pissiinnyttyään minuun ensin kovasti) ilmestyi (ihan oikeassa elämässä) paikalle kaikkiin esiintymistilaisuuksiini. Hän asettui eturiviin ja kuiskutteli siinä häiritsevän kovaa muiden kanssa esiintymiseni ja kouluttamiseni kannalta. Kerta toisensa jälkeen. Syyttelin itseäni negatiivisesta mielikuvituksesta.

Hän myös haukotteli poikkeuksellisen avoimesti. Moneen kertaan. Aina. Haukotus tarttui ja koin oloni avuttomaksi. En vieläkään osannut kuvitellakaan, että joku voisi tehdä hallaa toiselle ihan tahallaan.

Kuvittelin löytäneeni elämäni ihmissuhteen. Todellisuudessa olin kiusattu, melkein vainottu. Naiivina luotin kaikkiin. Isosti.

Mitä syvemmältä haavoja viiltää, sitä kauemmin haavojen paraneminen kestää...

perjantai 13. lokakuuta 2017

Lapset ovat vielä avoimia tauluja uusille kokemuksille

Lasten pitäisi päästä kokeilemaan mahdollisimman monia sellaisiakin (positiivisia) asioita, joita heidän vanhempansa eivät harrasta. Parempi tietenkin myöhään kuin ei silloinkaan, mutta lapsen avoin mieli tähän maailmaan janoaa kaikkea uutta. Lapsuuden aika on siinä(kin) mielessä parasta aikaa.

Jos vanhempani ovat yrittäneet opettaa minulle lapsena tunnistamaan erilaisia lintuja, en muista siitä mitään. Siksi mieleenikään ei tullut mitenkään erityisen hanakasti opettaa lintujen tunnistamista omille lapsilleni, enhän juurikaan tunnistanut niitä itsekään. Jos lähipiirissä olisi ollut joku luontoon perehtynyt aikuinen, joka olisi viitsinyt viedä lapsemme luontoon ja opettaa heille luontoilun alkeita, olisin viimeistään nyt hänelle äärimmäisen kiitollinen. Nyt olen sitä mieltä, että jokainen lapsi tarvitsee positiivisia luontokokemuksia :-)

Nyt olen myös sitä mieltä, ettei kaikkien lasten tarvitse harrastaa aktiivisesti jotakin. Toisaalta ei meidänkään lastemme tarvinnut pakkoharrastaa. Se johtuu siitä, että minun täytyi aikoinaan. Miksei muka vanhempien kanssa ulkona liikkuminen, yksinään lukeminen tai perheen kanssa ruuan laittaminen voisi olla yhtä käypäisiä harrastuksia kuin ne, joihin pitää kuskata monta kertaa viikossa.

Tosin minua ei tarvinnut kuskata. Aika pienestä pitäen kävin ihan itse linja-autolla tai kävellen harrastuksissani. Niissä, joissa en viihtynyt. Silloin, kun olisi teoriassa ollut mahdollista olla kaverien kanssa. No, minä harrastin paljon ja kaverisuhteita ei paljonkaan syntynyt. Joten se siitä.

Lasten harrastukset juoksuttavat nykyään vanhempia pitkälti toistakymmentä vuotta kerrallaan. Onkohan harrastusten vaikutuksista lapsen ja nuoren kehittymiseen tehty yhtään tutkimuksia? Mielelläni perehtyisin. Poika kypsyi harrastukseensa aikoinaan niin pahasti, että harrastus on vieläkin boikottilistalla. Niin muuten kävi minullekin aikanaan. Tytär vaihtoi harrastusta tämän tästä eikä ole paljoakaan karttanut entisiä tekemisiään. Ei siis huono tulos sinänsä.

Kun vanhemmat eivät jaksa, halua tai pysty tutustuttamaan lapsiaan uusiin asioihin, joku muu voisi auttaa. Minun lapsuudessani se joku ei ollut ainakaan koulu. Eivätkä sukulaiset. Muita tuttavia ei juurikaan ollut. Mitenkähän on nykyään?


keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Ei hyvä...

Stressi tulee uniin. Ei pelkästään niin, että herään miettimään jotain ongelmaa. Vaan nimenomaan niin, että selvittelen unissani loputonta työmaata, mitä se milloinkin on. Työ ei lopu koskaan ja määräaika menee ohi. Samaan aikaan ihmiset halveksivat minua ja jään yksin.

Ei tarvita kovin kummoista unien tulkitsijaa, että pääsee unien lähteille. Näitä nimittäin riittää yö toisensa jälkeen.

Muiden hylkiminen tulee osin lapsuudesta, mutta paljon myös nykyisyydestä. En vain osaa tuota sosiaalista osastoa niinkuin pitäisi. Päädyn toimimaan hölmösti ja saan ison ihmisjoukon paheksunnan niskoilleni. Yritän parhaani, mutta onnistun kovin satunnaisesti.

Siksi siis hyljeksintä unissa. Se on jatkuvasti niskassani. Nukun huonosti, herään ahdistuneena ja valvon paljon. Ei ihme, että aina väsyttää :-(

Ja minä kaipaan hyväksyntää. Harmoniaa. Onnellisuutta. Miten pieleen tämä kaikki meneekään...

tiistai 10. lokakuuta 2017

Syksy etenee - niin minäkin

Koko syksyn pituinen väsymys vaivaa jälleen. Nukun levottomasti ja näen stressaavia unia, aamulla on todella väsynyt olo. Uneksin vain nukkumisesta...

Runsaan levon seurauksena olen tänä iltana voimissani. Ihan positiivinen ja jaksava :-) Etätyömahdollisuus vähentää aikaisia herätyksiä ja matkoihin loputtomasti kuluvaa aikaa. Elämä vilauttelee mukavia puoliaan. Aion nauttia, enkä murehtia mitään tulevia.

Sain vietyä hyväntekeväisyyskirpputorille tavaroita ja vaatteita, joista en vielä vuosi sitten suostunut luopumaan. Tänne ne eivät kuitenkaan mahdu ja olen iloinen, kun kotiin tuli taas hieman lisää tilaa :-) Kaikkea kirppikselle vietyä tavaraa kohti on toki löytynyt huikeasti enemmän pois heitettävää tavaraa. Vuosikymmenten tavaroiden säästäminen on saamassa kääntöpisteen. Tästä lähin luovun enemmän kuin hankin. Itse asiassa tämä linja on kyllä ollut voimassa jo toista vuotta. Nyt se on vain entistäkin selvempää.

Minulla ei ole kovinkaan monta asiaa muistuttamassa lapsuudestani ja nuoruudestani. Valokuvatkin ovat vähissä. Siksi olen melkein neuroottisesti kerännyt oman jälkikasvuni lapsuuden ja nuoruuden muistoja talteen. Heillä on ainakin ollut mahdollisuus valita, mitä haluavat säilyttää.

Tänä syksynä olen panostanut paljon tavaran karsimiseen. Se on ollut palkitsevaa, mutta myös voimia vievää. Ei ihme, että olen jatkuvasti niin väsynyt.

Katselen kuitenkin tavarasta keventyneitä paikkoja kuin uusia valloituksiani. olen ihan itse omalla työlläni raivannut meille tilaa. Vanhan säilötyn tavaran läpikäyminen ja karsiminen ei ole pelkkää iloa. Mutta olen taas tehnyt sitä - olen ihan ylpeä itsestäni.

Syksy näyttää vain sateista puoltaan, mutta olen hiipinyt metsään tämän tästä sateiden välissä. Ehkä talvea varten pitäisi keksiä jokin metsää helpompi rentoutumispaikka ;-) Kynttilöitä? Sauna? Nojatuoli ja torkkupeitto?

perjantai 6. lokakuuta 2017

Eilen ei jaksanut

Eilinen työpäivä oli syvältä. Meni koko ilta asioiden purkamiseen pään sisältä pois. En ymmärrä, miksi esimiehiksi päätyy ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista kiinnostusta ihmisten johtamiseen - tai edes ihmisten kanssa kanssakäymiseen. Niitä murehtiessa meni eilinen ilta, samoin osa viime yötä.

Tämä päivä sujui onneksi huonoista yöunista huolimatta jo paremmin. Olo on silti edelleen miinuksella. Esimies ripitti minua julkisesti - ja mielestäni aivan syyttä. Hän on tietenkin eri mieltä. Mikä voisi laskea motivaatiota vielä enemmän?

Olen elämäni aikana saanut positiivista palautetta hyvin valikoiden. Koulusta annettiin aikanaan hyvin säästeliäästi positiivista palautetta. Todistusten arvosanat eivät korreloi mitenkään opettajilta saadun palautteen kanssa.

Kotoa en muista juurikaan saaneeni positiivista palautetta. Jos sellaista sain, se hautautui kaiken kriittisen palautteen jalkoihin. Mikään ei ollut koskaan riittävän hyvää. Useimmiten mikään ei kelvannut.

Työpaikkani olen valinnut aivan väärin perustein. Enhän ole edes ymmärtänyt, millainen olen, mitkä ovat vahvuuksiani ja mitä haluan.

Eilinen työpäivä vahvisti negatiivista kierrettä tuhansien tunnemuistojen kera. Onneksi nyt on jo perjantai. Irtiottoa työstä ja sen ikävyyksistä.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Tunnen vetovoimaa ihmisiin, joilla ei ole kanssani hyvä olla

Innostun ikävän usein ihmisistä, jotka eivät jaksa minua. Tunnen vetovoimaa sellaisiin ihmisiin, joiden seurassa minulla on hyvä olla. Luonnollisestikin. Useimmiten heillä vain ei ole hyvä olla minun kanssani. Nuo tarinat päättyvät usein jonkinasteiseen hylkäämiseen ja suureen suruun.

Sen sijaan olen löytänyt ihmisistä, joita en ole kovinkaan nopeasti tunnistanut sielunsukulaiseksi. Olen aina hämmästynyt, miten nämä ihmiset ovat jaksaneet vaalia ystävyyttä kanssani. Miksi heidän kanssaan homma on pelittänyt, vaikka itse en ole tavoitellut heidän ystävyyttään? Ja miksi ystävyys toimii vielä vuosikymmenienkin jälkeen?

Ei niitä läheisiä ystäviä monia ole. Lasten kasvettua isommaksi kyläilyt ja yhteydenpito on jäänyt vähäisemmälle, kun lasten syntymäpäivät ja muut juhlat eivät ole enää sitoneet meitä yhteen. Muutenkin osaan olla todella kurja yhteydenpitäjä. Pitkät, koko syyskauden mittaiset matalapaineeni vähentävät yhteydenpitohaluani entisestään. Olen synkkää seuraa ja ajattelen nurjia ajatuksia.

Surullisten ystävystymättömyystarinoiden myötä olen tullut yhä varovaisemmaksi ihmisten kanssa. Olen varuillani ja epäluuloinen. Osaan toki kääntää itseni iloiseen ulospäinsuuntautuneeseen moodiin ja heittäytyä seuralliseksi, toivottavasti ihan mukavaksi ihmiseksi. Mutta ne ovat niitä omia hetkiään. Enimmäkseen näytän surulliselta silloinkin, kun mieleni ajattelee mukavia. Vuodet ja kokemukset ovat jättäneet kasvoihinkin omat jälkensä.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Nyt ymmärrän, etten ole ollenkaan niin lahjakas sosiaalisesti, kuin olen luullut

Nyt ymmärrän, etten ole ollenkaan niin lahjakas sosiaalisesti, kuin olen luullut. Säälittävää ;-) Olen aina ymmärtänyt, että minulla on paljon rajoitteita. Toisaalta olen opiskellut ihmisten kanssa olemista, seurustelua, ihmisten ymmärtämistä todella paljon elämäni aikana. Teoriassa olen aika taitava ja monesti osaan soveltaakin tilanteen tullen. Mutta sitten ne heikkoudet...

En tietenkään voi tietää, kuinka paljon sosiaalinen kömpelyyteni on luontaista ja kuinka paljon lapsuudesta opittua. Mutta ei se lapsuus (eikä nuoruuskaan) ole helpottanut asiaa. Hieman erakkomainen eristäytyminen muista, vaikka ihan muiden joukossa olemme asuneetkin, on luonut pohjan sille, miten muihin suhtaudutaan. Ja selän takana kovan pesäeron tekeminen muihin teki sekin oman tehtävänsä.

Sosiaalinen kömpelyyteni on osaltaan tehnyt minut helpon uhrin huonolle kohtelulle. Toisaalta se, etten ole lapsena oppinut arvostamaan itseäni, on myöskin avannut ovia ja mahdollisuuksia kaikille hiukankaan manipulaatioon taipuvaisille.

Olen kovasti yrittänyt tehdä parhaani, etten välittäisi huonoa lapsuuden perintöäni eteenpäin omille lapsilleni. Tiedän, että se perintö asuu minussa lujassa, vaikka kuinka yritän saada itselleni jälkikäteen onnellista lapsuutta. Ei muuten ole vielä onnistunut tuo onnellisen lapsuuden kokeminen tai hankkiminen...

Lapset ovat nyt aikuisia ja ihan tervejärkisiä :-) Kai minä olen osannut jotain tehdä toisin ja suodattaa. Mutta edelleenkin perinnönjako voisi alkaa milloin vain. Yritän jatkossakin suodattaa omia lapsuudentuntemuksiani aikuiskokemusteni ulkopuolelle. Tunnereaktiot vain tulevan välillä niin nopeasti, ettei niihin ehdi väliin. Jatkuvaa opettelua.

Opettelua vaatii myös se, että saisin hiottua sosiaalisia taitojani ja tunteitani sellaisiksi, että löytäisin työyhteisöissä oman paikkani. Nyt edelleen tunnen itseni ulkopuoliseksi ja jatkuvan jonkinasteisen työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Joidenkin mielestä sellainen kohtelu (selän takana puhuminen, inhopuheiden levittäminen ja edessäpäin inhon esittäminen) on ihan ok. Ja se särkee minut jokaikinen kerta. Kun osaisinkin olla välittämättä.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Lisää pelottelua

Olen käynyt monen monesti kyykkypissalla oman lapsuudenkotini pihalla. Iso veitsi kädessä. Pelkäsin vankikarkureita niin paljon, etten uskaltanut mennä pihavessaan. Onneksi niinä kertoina oli aina kesä. Ja muutaman kerran oli ystäväkin mukana.

Yksin ollessani kotiin mennessäni sytytin valot jokaiseen huoneeseen. Tarkistin kaapit ja sängynaluset rosvojen varalta. Sammutin valot edellisestä huoneesta vasta, kun olin päässyt seuraavaan valaistuun huoneeseen. En kertonut tästäkään mitään vanhemmilleni. Olin edelleen onnellisempi kuin koko perheen mökkireissuilla.

En kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että vankikarkureita oli liikkeellä aina kun jäin yksin kotiin. Oletin karkuruuden olevan todella tavallista ja että sain siitä tietoa vain, kun jäin yksin. Aikuisiällä monesti tapaamani psykologi kyseenalaisti tämän olettamukseni. Ja kovasti.

Kukaan ei usko

Jos en kertoisi minusta ja äidistäni nyt, koko tarina saattaisi jäädä kertomatta. Tarina sinänsä ei ole niin laadukas ja kiinnostava, että olisi maailmalle menetys, jos sitä ei kuultaisi. Mutta yhdenkään lapsen ei pitäisi kasvaa ilman välittävän aikuisen aitoa tukea. Ei enää tällä vuosituhannella. Silti omien huonojen lapsuustarinoiden kertominen on tabu. Ikäänkuin kukaan ei haluaisi oppia mitään.

Kynnys kertomiseen on muutenkin korkealla. Juuri kukaan ei usko - tämä on ihan kokemusperäistä tietoa. Mitä nuorempana yrität puhua asiasta, sitä helpommin sinut leimataan murrosikään jämähtäneeksi myöhäisteiniksi. Vika on siis sinussa. Ei kodissa eikä vanhemmissa.

Ja vaikka asiasta yrittäisi puhua vanhempanakin, siltikin vain harva uskoo. Vieläkin harvempi haluaa kuunnella. Olet tilanteesi kanssa ihan yksin - jollet ole löytänyt puolisoa tai hyvää ystävää, joka ottaa sinut vuosien saatossa todella tosissaan.

Minun äitini on hurmaava ja urhea nainen. Siis melkein kaikkien muiden mielestä. Hän hymyilee, on ystävällinen ja kuuntelee. Ylistääkin. Kunnes kohtaaminen on ohi ja tarinan toinen puoli pääsee esille. Se ikävä puoli, jossa muut saavat kuulla kunniansa ja jossa vihan lieskoja ei säästellä.

Olen pitänyt yllä lasteni suhdetta vanhempiini. Olen pyrkinyt olemaan neutraali (paitsi kahden kesken mieheni seurassa). Olen halunnut antaa lapsilleni mahdollisuuden tutustua isovanhempiinsa. Olen halunnut heidän muododtavan oman mielipiteensä. Luotin mahdollisuuteen, että heidän kanssaan vuorovaikutus olisi positiivisempaa ja toimivampaa. Toivoin kovasti etäisyyden tuovan harkitsevuutta ja arvostusta keskinäiseen suhteeseen.

Jos tuo onnistui, mittakaava oli aivan liian pieni. Noin 15-vuotiaina molemmat lapset ilmoittivat, etteivät suostu enää tapaamaan isovanhempiaan. Tämä ei johtunut minusta, vaan äitini aiheutti tämän aivan itse.

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Pelottelua

Työkaverini eivät ymmärrä sitä, miksi en osaa 'tuppautua' heidän kanssaan lounaalle. Eivätkä he siksi myöskään pyydä minua kanssaan lounastauolle.

Minä vain en osaa. Meillä lapsuuden kodissa kävi hyvin vähän vieraita. Mekin kävimme vierailuilla todella harvoin. Naapurien tervehtimistä vältettiin kerrostalossa seuraamalla porraskäytävän tilannetta ovisilmästä. Käytävään ei menty samaan aikaan naapureiden kanssa, jos se vain oli jotenkin mahdollista.

Minua varoiteltin pienestä pitäen muista ihmisistä. Vankilakarkurit olivat vakiolistalla. Pienenä ja nuorena en ollenkaan ymmärtänyt tarkistaa lehtileikkeiden (jotka kertoivat karanneista vangeista) päivämääriä. Oletin vain niiden olleen tuoreita.

Psykologi vuosia, vuosia myöhemmin kyseenalaisti äitini motiivin vankikarkureilla pelottelemiseen. Pelotteluhan tapahtui aina, kun jäin yksin kotiin muun perheen mennessä mökille.

Pelottelu myös onnistui. Pelkäsin vuosikausia erityisesti pimeässä kotiin menemistä ja kotona olemista. Pelkäsin aina jokin vankikarkurin oleskelevan lähellä. En koskaan kertonut pelostani vanhemmilleni. Peloissaankin yksin oleminen voitti muun perheen kanssa matkustamisen mennen tullen. Pienempi paha oli se parempi vaihtoehto.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Bloglovin

<a href="https://www.bloglovin.com/blog/19107633/?claim=mmcxmc4b8rs">Follow my blog with Bloglovin</a>