Innostun ikävän usein ihmisistä, jotka eivät jaksa minua. Tunnen vetovoimaa sellaisiin ihmisiin, joiden seurassa minulla on hyvä olla. Luonnollisestikin. Useimmiten heillä vain ei ole hyvä olla minun kanssani. Nuo tarinat päättyvät usein jonkinasteiseen hylkäämiseen ja suureen suruun.
Sen sijaan olen löytänyt ihmisistä, joita en ole kovinkaan nopeasti tunnistanut sielunsukulaiseksi. Olen aina hämmästynyt, miten nämä ihmiset ovat jaksaneet vaalia ystävyyttä kanssani. Miksi heidän kanssaan homma on pelittänyt, vaikka itse en ole tavoitellut heidän ystävyyttään? Ja miksi ystävyys toimii vielä vuosikymmenienkin jälkeen?
Ei niitä läheisiä ystäviä monia ole. Lasten kasvettua isommaksi kyläilyt ja yhteydenpito on jäänyt vähäisemmälle, kun lasten syntymäpäivät ja muut juhlat eivät ole enää sitoneet meitä yhteen. Muutenkin osaan olla todella kurja yhteydenpitäjä. Pitkät, koko syyskauden mittaiset matalapaineeni vähentävät yhteydenpitohaluani entisestään. Olen synkkää seuraa ja ajattelen nurjia ajatuksia.
Surullisten ystävystymättömyystarinoiden myötä olen tullut yhä varovaisemmaksi ihmisten kanssa. Olen varuillani ja epäluuloinen. Osaan toki kääntää itseni iloiseen ulospäinsuuntautuneeseen moodiin ja heittäytyä seuralliseksi, toivottavasti ihan mukavaksi ihmiseksi. Mutta ne ovat niitä omia hetkiään. Enimmäkseen näytän surulliselta silloinkin, kun mieleni ajattelee mukavia. Vuodet ja kokemukset ovat jättäneet kasvoihinkin omat jälkensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti