perjantai 13. lokakuuta 2017

Lapset ovat vielä avoimia tauluja uusille kokemuksille

Lasten pitäisi päästä kokeilemaan mahdollisimman monia sellaisiakin (positiivisia) asioita, joita heidän vanhempansa eivät harrasta. Parempi tietenkin myöhään kuin ei silloinkaan, mutta lapsen avoin mieli tähän maailmaan janoaa kaikkea uutta. Lapsuuden aika on siinä(kin) mielessä parasta aikaa.

Jos vanhempani ovat yrittäneet opettaa minulle lapsena tunnistamaan erilaisia lintuja, en muista siitä mitään. Siksi mieleenikään ei tullut mitenkään erityisen hanakasti opettaa lintujen tunnistamista omille lapsilleni, enhän juurikaan tunnistanut niitä itsekään. Jos lähipiirissä olisi ollut joku luontoon perehtynyt aikuinen, joka olisi viitsinyt viedä lapsemme luontoon ja opettaa heille luontoilun alkeita, olisin viimeistään nyt hänelle äärimmäisen kiitollinen. Nyt olen sitä mieltä, että jokainen lapsi tarvitsee positiivisia luontokokemuksia :-)

Nyt olen myös sitä mieltä, ettei kaikkien lasten tarvitse harrastaa aktiivisesti jotakin. Toisaalta ei meidänkään lastemme tarvinnut pakkoharrastaa. Se johtuu siitä, että minun täytyi aikoinaan. Miksei muka vanhempien kanssa ulkona liikkuminen, yksinään lukeminen tai perheen kanssa ruuan laittaminen voisi olla yhtä käypäisiä harrastuksia kuin ne, joihin pitää kuskata monta kertaa viikossa.

Tosin minua ei tarvinnut kuskata. Aika pienestä pitäen kävin ihan itse linja-autolla tai kävellen harrastuksissani. Niissä, joissa en viihtynyt. Silloin, kun olisi teoriassa ollut mahdollista olla kaverien kanssa. No, minä harrastin paljon ja kaverisuhteita ei paljonkaan syntynyt. Joten se siitä.

Lasten harrastukset juoksuttavat nykyään vanhempia pitkälti toistakymmentä vuotta kerrallaan. Onkohan harrastusten vaikutuksista lapsen ja nuoren kehittymiseen tehty yhtään tutkimuksia? Mielelläni perehtyisin. Poika kypsyi harrastukseensa aikoinaan niin pahasti, että harrastus on vieläkin boikottilistalla. Niin muuten kävi minullekin aikanaan. Tytär vaihtoi harrastusta tämän tästä eikä ole paljoakaan karttanut entisiä tekemisiään. Ei siis huono tulos sinänsä.

Kun vanhemmat eivät jaksa, halua tai pysty tutustuttamaan lapsiaan uusiin asioihin, joku muu voisi auttaa. Minun lapsuudessani se joku ei ollut ainakaan koulu. Eivätkä sukulaiset. Muita tuttavia ei juurikaan ollut. Mitenkähän on nykyään?


3 kommenttia:

  1. Hienoinen pakkoharrastaminen kuului minunkin lapsuuteeni. En ole keksinyt mitään hyvää siitä. Tai, no ei ollut ainakaan aikaa tyhmyyksille. Ehkä en olisi ryhtynyt niihin muutenkaan...

    Huominen on aina uusi, kirjoittamaton sivu elämässä. Tsemppiä ja hyviä valintoja sinne!

    VastaaPoista
  2. Olen usein miettinyt samaa: miksi lasten harrastuksiksi lasketaan helposti vain sellaiset jutut, joihin mennään tiettyinä päivinä kodin ulkopuolelle tekemään jotain ohjattua? Itse harrastin lapsna lähinnä juuri sellaisia omatoimiharrastuksia, joihin ei tarvinnut viedä eikä ohjata. Alakouluiässä äiti vei kyllä luonto- ja taidekerhoihin parin vuoden ajan ja yläkouluiässä kävin myös tanssimassa ja vähän soittamassa kitaraakin, mutta suurin osa harrastuksistani oli kuitenkin esim. piirtämistä ja maalaamista, musiikkia, ompelua, virkkaamista, retkeilyä, lintujen tarkkailua yms. juttuja, joita puuhasin itsekseni kotona, aivan vapaaehtoisesti. :D

    Mielestäni aikuisten pitäisi osata paremmin nähdä, mistä lapsi pitää ja mistä ei - eikä ketään olisi hyvä pakottaa harrastamaan jotain, mistä ei lainkaan nauti. Siitä ei ole iloa kenellekään.

    VastaaPoista
  3. Lapsen harrastamisen ei pitäisi olla suorittamista. Ei omaa eikä vanhempien. Suorittamiselta se silti näyttää :-(

    VastaaPoista