Työkaverini eivät ymmärrä sitä, miksi en osaa 'tuppautua' heidän kanssaan lounaalle. Eivätkä he siksi myöskään pyydä minua kanssaan lounastauolle.
Minä vain en osaa. Meillä lapsuuden kodissa kävi hyvin vähän vieraita. Mekin kävimme vierailuilla todella harvoin. Naapurien tervehtimistä vältettiin kerrostalossa seuraamalla porraskäytävän tilannetta ovisilmästä. Käytävään ei menty samaan aikaan naapureiden kanssa, jos se vain oli jotenkin mahdollista.
Minua varoiteltin pienestä pitäen muista ihmisistä. Vankilakarkurit olivat vakiolistalla. Pienenä ja nuorena en ollenkaan ymmärtänyt tarkistaa lehtileikkeiden (jotka kertoivat karanneista vangeista) päivämääriä. Oletin vain niiden olleen tuoreita.
Psykologi vuosia, vuosia myöhemmin kyseenalaisti äitini motiivin vankikarkureilla pelottelemiseen. Pelotteluhan tapahtui aina, kun jäin yksin kotiin muun perheen mennessä mökille.
Pelottelu myös onnistui. Pelkäsin vuosikausia erityisesti pimeässä kotiin menemistä ja kotona olemista. Pelkäsin aina jokin vankikarkurin oleskelevan lähellä. En koskaan kertonut pelostani vanhemmilleni. Peloissaankin yksin oleminen voitti muun perheen kanssa matkustamisen mennen tullen. Pienempi paha oli se parempi vaihtoehto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti