maanantai 23. lokakuuta 2017

On aika oppia jotain...

Eihän tämä elämä pelkkää surkeutta ole - se on myös tuskaa! ;-) Anteeksi musta huumorini. Onhan tämä elämä monella tavalla upeaa. Hatuttaa, kun voimat eivät aina riitä siitä nauttimiseen.

Minua nyppii (muun muassa) se, että minua ei lapsena ja nuorena uskonut juuri kukaan. Minä olin se huono ja paha, kun en osannut kasvaa aikuiseksi ja suhtautua sen mukaisesti vanhempiini (=äitiini). Koskaan, ikinä ei ollut sitä vaihtoehtoa, että äitini olisi ollut ihan oikeasti epäreilu ja julma. Vasta keski-iässä terapiassa käydessä psykologi armahti. Hän kertoi, ETTEI normivanhempi toimisi äitini tavoin. Ja että syy EI ollut minussa.

Se oli käänteentekevä hetki. Aloin kyseenalaistaa kokemaani ja uskoa itseeni. Keski-ikäisenä.

Kukaan (puolisoani lukuunottamatta) ei uskonut kokemuksiini ja tunteisiini kolmenkymmenen vuoden aikana. Kukaan (siis puolisoani lukuunottamatta) ei kyseenalaistanut äitiäni, kaikki sen sijaan enemmän tai vähemmän kyseenalaistivat minun täysijärkisyyteni.

Ei ihme, ettei minulla ole juurikaan lapsuudenaikaisia ystäviä. Olin itse täysin äidin kasvatusmetodien vietävissä enkä osannut sitä sosiaalista kanssakäymistä, mitä oikea ystävystyminen olisi tarvinnut. Olin varmasti monen mielestä myös vähän harhainen, hidas kehittyjä, jonka murrosiän kapina äitiään kohtaan ei ottanut vain loppuakseen.

Minun orpoon olooni ei reagoinut kukaan. Eivät opettajat koulussa. Ei edes koulukuraattori, jonka apuun pian kouluun mentyäni hakeuduin.

Tämän päivän Suomessa kukaan narsistin (tai muun yhtä pahan persoonan) uhri EI saa jäädä yhtä yksin ongelmiensa kanssa. Minä tiedän, kuinka tuskallista taistelua on yrittää selviytyä narsistin jalan jäljissä. Se maksaa kaikille aivan liian paljon. Aikainen havahtuminen, varhainen tuki, olisi kaikille parempi ratkaisu - monen sukupolven ajan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti