Jos en kertoisi minusta ja äidistäni nyt, koko tarina saattaisi jäädä kertomatta. Tarina sinänsä ei ole niin laadukas ja kiinnostava, että olisi maailmalle menetys, jos sitä ei kuultaisi. Mutta yhdenkään lapsen ei pitäisi kasvaa ilman välittävän aikuisen aitoa tukea. Ei enää tällä vuosituhannella. Silti omien huonojen lapsuustarinoiden kertominen on tabu. Ikäänkuin kukaan ei haluaisi oppia mitään.
Kynnys kertomiseen on muutenkin korkealla. Juuri kukaan ei usko - tämä on ihan kokemusperäistä tietoa. Mitä nuorempana yrität puhua asiasta, sitä helpommin sinut leimataan murrosikään jämähtäneeksi myöhäisteiniksi. Vika on siis sinussa. Ei kodissa eikä vanhemmissa.
Ja vaikka asiasta yrittäisi puhua vanhempanakin, siltikin vain harva uskoo. Vieläkin harvempi haluaa kuunnella. Olet tilanteesi kanssa ihan yksin - jollet ole löytänyt puolisoa tai hyvää ystävää, joka ottaa sinut vuosien saatossa todella tosissaan.
Minun äitini on hurmaava ja urhea nainen. Siis melkein kaikkien muiden mielestä. Hän hymyilee, on ystävällinen ja kuuntelee. Ylistääkin. Kunnes kohtaaminen on ohi ja tarinan toinen puoli pääsee esille. Se ikävä puoli, jossa muut saavat kuulla kunniansa ja jossa vihan lieskoja ei säästellä.
Olen pitänyt yllä lasteni suhdetta vanhempiini. Olen pyrkinyt olemaan neutraali (paitsi kahden kesken mieheni seurassa). Olen halunnut antaa lapsilleni mahdollisuuden tutustua isovanhempiinsa. Olen halunnut heidän muododtavan oman mielipiteensä. Luotin mahdollisuuteen, että heidän kanssaan vuorovaikutus olisi positiivisempaa ja toimivampaa. Toivoin kovasti etäisyyden tuovan harkitsevuutta ja arvostusta keskinäiseen suhteeseen.
Jos tuo onnistui, mittakaava oli aivan liian pieni. Noin 15-vuotiaina molemmat lapset ilmoittivat, etteivät suostu enää tapaamaan isovanhempiaan. Tämä ei johtunut minusta, vaan äitini aiheutti tämän aivan itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti